Kun löydät itsesi elämästä jota et halua

Luulit että tätä haluat, mutta mitä enemmän yrität, sitä vähemmän jaksat. Arjesta on tullut väsymyksen suo. Kylmä, upottava ja uuvuttava. Pahinta on että näet suon reunan, mutta se vaikuttaa siirtyvän koko ajan kauemmaksi eikä kukaan ole tulossa vastaan.

Välillä pääset istahtamaan ruohotupolle, mutta tiedät että matkaa on jatkettava. Myöskään takaisin ei ole kääntymistä. Ainut tapa on mennä läpi. Vähän niinkuin leijonan metsästyksessä.  Kumpa joku olisi aikaisemmin varoittanut huutamalla ”aah leijona!” Ja olisit tajunnut ajoissa juosta suorinta tietä takaisin kotiin ja sulkea oven.

Eipä tarvisi rämpiä suossa nyt.

Sinulla on vähän huijattu olo. Sinulle kerrottiin että matka kulkee kauniin niityn läpi ja matkan päässä odottaa kaunis mökki, johon voit asettua taloksi. Arki rullaa, vuodenajat vaihtuu ja olisit onnellinen. Tai ainakin oppisit sietämään elämää kaikessa rauhassa.

Et voi edes syyttää ketään huijauksesta, koska olit itse osa sitä. Et vain nähnyt sitä ennen kuin nyt. Nyt kun istut yksin ruoho tupolla, upottavan suon keskellä ja toivot ettet hukkaa itseäsi ennen kuin kerkeät suon reunalle.

—-

Hukkaan itseni

Pelkään että hukkaan itseni keskelle suota, pitkän, uuvuttavan matkan varrelle. Odotan. Odotan huomista, odotan vapaapäivää, odotan palkkapäivää, odotan kuukauden viimeistä päivää. Koska se on suon reuna.

Toivon että sieltä löydän itseni, löydän arjen ja elämänhalun uudelleen. Toivon ettei se katoa, yritän suojella sitä suon märkyydeltä, kylmyydeltä ja upottavalta epätoivolta. Sellaiselta mikä imee värin maailmasta ja johtaa harhaan reitiltä.

Voinko keksiä miten pidän suon loitolla itsestäni? Jos vaikka hankin kirkkaan väriset kumisaappaat? Sitten ei ainakaan märkyys pääse varpaisiin ja värikin pysyy osana elämää.

Voinko oppia suolta jotain? Vai yrittääkö se jo kertoa minulle tarinoita, mutta olen liian kiireinen kirjoittamaan taas omaani.

Mitä jos vain hyväksyy suon osaksi matkaa? Osaksi elämän matkaa? Suo silti pysyy siinä, vaikka sitä ei siihen haluaisikaan. Ei sitä saa kuivatettua noin vain, mutta ehkä se alkaisi ystäväksi? Semmoiseksi joka kertoo opettavaisia viisauksia ja välillä kampittaa, kun luulit pääseväsi helpolla.

Ehkä se elämänilon imijä ei olekkaan suo. Ehkä se olenkin minä itse, koska olen nähnyt suon semmoisena? Suosta näen kuin näenkin itseni…

Ehkä osaan kulkea suolla paremmin ajan kanssa.

Yksi kysymys suolle jää. Pääsenkö koskaan perille?

—

Olen ottanut vasta ensi askeleet suolle. Pelottaa. Olen epävarma. Olen epävarma elämästä, valinnasta, arjesta, onnesta. Onko pakko? Haluanko oikeasti? Voisinko sanoa ei? Onko minulla vaihtoehtoa?

Astun rohkeasti suolle. Suo upottaa. Siinä on silmäkkeitä. Onneksi pääsen hypähtämään mättäälle. Se ei upota. Siinä ei kuitenkaan voi levähtää ikuisuuksiin. On pakko jatkaa matkaa. Ehkä edenpänä maa kantaa. Tai sitten ei.

Uppoaa… Uppoaa… Syvälle lampeen. Luulin sen olevan sammalmätäs, mutta se olikin lammen pinnan kasvustoa. Ei kestänyt, askel lipsahti ja putosin. Syvään, kylmään, suolampeen. Vesi on sameaa ja yritän uida. En näe. En tiedä missä on pinta ja missä pohja. Aurinko ei paista. Poljen paikoillaan. Happi alkaa loppua. Pääsenkö pinnalle?

Haukon henkeä. Kukaan ei näe, kukaan ei kuule, en näe rantaa. On tullut pimeä ja uin päämäärättömästi, etsin rantaa, en löydä. Voimat loppuvat. Missä kaikki ovat?

Minua pelottaa. Löydänkö koskaan rantaan? Saanko pään pinnalle? Kuinka kauan jaksan uida? Jaksanko uida? Voisinko vain kellua? Tarvitseeko minun edes päästä mihinkään? Voisinko elää onnellisena suolammessa? Kasvattaa suomut ja räpylät. Syödä suon antimia. Paistatella päivää kesäisin ja sukeltaa sulaan pohjaan talvisin. Nukkua. Ylhäisessä yksinäisyydessä. Yksin.

Mutta olisiko se edes elämistä? Paikallaan oleminen? Miksi ei olisi? Voisiko se olla? Jos ei jaksa enää uida, etsiä, hyppiä, matkata? Tarviiko jaksaa? Voinko päättää ettei tarvi? Jäädä paikoilleen. Paistatella päivää tai horrostaa.

—

Olet rakentanut, opiskellut, muuttanut ja unelmoinut. Olet puurtanut ja uraa uurtanut. Luulit että tätä haluat, mutta nyt vain lihatonta luuta kaluat. Joku toinen söi ne lihat ajat sitten.

Se toinen oli kapitalismi. Saatanan kapitalismi.

Se sanoo että tarvii. Tarvii pyrkiä eteenpäin, olla parempi, olla ihanampi, olla juuri sinä. Rakentaa, opiskella, muuttaa, pyrkiä eteenpäin. Puurtaa ja uraa uurtaa.

Ei riitä että vain on, koska se harvoin tarpeeksi kenellekään on. Koskaan ei ole saavuttanut tarpeeksi, uuvuttanut itseään vanteeksi. Saanut itseltään anteeksi.

Saanut anteeksi sitä kun ei jaksanut, kun ei maksanut. Ei maksanut olemassaolollaan, itsellään, hyvällä olollaan.

Ei riitä siihen pelkkä uho. Ilo ja hyvä olo olisivat sen tuho. Sen riistävän, kaiken oikeudenmukaisuuden kiistävän ja ihmisestä kaiken elämänilon niistävän.

Tyytyväisyys ja kiitollisuus ovat kapitalismin tuho.

—

Voisipa vain olla